”Meitä on moneen junaan – ja osa jää asemalle”, todetaan vanhassa hokemassa. Niinpä. Olemme erilaisia – ja käyttäydymme eri tavoin.

Silti minusta on outoa ja hieman pelottavaakin, kun jotkut ihmiset rähjäävät täysin tuntemattomille. Pyytämättä ja yllätyksenä. Ehkä kyse on oman pahan olon purkamisesta muihin.

On aivan eri asia, jos tuttujen kanssa tulee sanaharkkaa. Niissä tilanteissa löytyy yleensä jonkinlainen aiempi tapahtuma- ja keskusteluhistoria, joka selittää tilannetta. Lisäksi asioiden jatkotyöstö on todennäköisempää. Aina voidaan (ja usein pitääkin) palata, kun kuitenkin ollaan tekemisissä.

Tässä pari esimerkkiä. Yhteistä niille on paitsi yllätyksellinen räjähdys, myös se, että molemmissa tapauksissa huutaja oli minua selvästi iäkkäämpi nainen. Lupaan tehdä kaikkeni, etten vanhetessani muutu samanlaiseksi.

Ensimmäisessä tapauksessa menin jumpan jälkeen kuntokeskuksen saunaan. Juuri kun olin pahaa-aavistamattomana päässyt ylälauteelle, ovi avautui ja sain tiukat torut, jotka tässä kirjoitan alkuperäistä siistitymmässä muodossa: ”Hei sä et pessyt varpaanvälejä ja nyt sauna alkaa haista! Ensin pitää käydä suihkussa!”

Koin kuitenkin huutajan niin uhkaavaksi, etten uskaltanut poistua löylyistä ennen kuin olin varma, että hän oli lähtenyt pesutiloista. Se kesti kauan, joten pohdin toki myös, menikö sauna kokonaan pilalle ja paljonkohan tuleva mahdollinen hajunpoistoremontti maksaisi.

Myöhemmin kysyin keskuksen siistijältä, oliko tämä komentelija oikeassa. Ei kuulemma ollut. Hyvä. En onneksi ole toisia huomioon ottamaton porsas – ainakaan tuolla perusteella.

Toisessa tapauksessa ajoin autoni pesukadun alkuun. Joko järjestelmässä tai minun taidoissani (tai molemmissa) oli vikaa: autoni ei päässyt etenemään hihnalla. Se jäi paikoilleen ja vain konepelti puhdistui. Lopulta huoltoaseman työntekijä tuli sulkemaan koko pesulan.

Jo ennen työntekijän saapumista takanani jonottanut nainen hiiltyi ja huusi: ”Älä siinä jumita! Pois tieltä, mulla on kiire, mä oon yrittäjä!”

Toki olin pahoillani aiheuttamastani harmista, mutta tämäkään komentelu ei auttanut. Lähinnä säälin kyseistä ihmistä: tuollainen kiireen kurjistama yksilö ei paljoa taida yrittäjän vapaudesta nauttia.

Sitä paitsi tunnen myös suuren joukon työ- tai virkasuhteessa erittäin kuormittuneita henkilöitä. Ei yrittäjyys anna etuoikeutta kiireeseen.

Itse olen ryhtynyt yrittäjäksi juuri siksi, että minulle jäisi aikaa moneen muuhunkin tehtävään. Esimerkiksi tällaisten kolumnien kirjoittamiseen.

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Ylöjärven Uutisissa 8.5.2019.