”Ain’ laulain työtäs tee” ja ”raha ei kasva puussa”. Miten nämä liittyvät toisiinsa? Vaikeita asioita voi pyrkiä yksinkertaistamaan, vaikka tiedämme, että maailma on oikeasti monimutkainen.

Valtion- ja pian myös kuntien budjettikeskustelut värittävät tätäkin syksyä. Toivomme varmasti kaikki vastuullisia ratkaisuja. Vastuullisesta rahankäytöstä on kuitenkin eri käsityksiä. Tässä kolumnissa aihetta käsitellään siitä näkökulmasta, voiko yhteiskunta antaa rahaa kenellekään ottamatta sitä pois joltakulta toiselta.

Esimerkki

Sosialismiin viittaavan tarinan mukaan eräs taloustieteen opettaja – joka ei koskaan aiemmin ollut joutunut antamaan hylättyä arvosanaa kenellekään – reputti eräältä kurssilta kaikki oppilaansa. Hän halusi saada opiskelijat uskomaan, ettei ylenmääräinen tasaaminen kannusta eikä kannata.

Opettaja ei jakanut rahaa, vaan se korvattiin tässä esimerkissä arvosanoilla. Käytännössä kaikkien arvosanojen keskiarvosta johdettiin jokaiselle sama numero.

Aluksi kukaan ei reputtanut eikä saanut kiitettävää. Seuraavilla kerroilla, kun arvosanat jaettiin tasan, ne laskivat järjestelmällisesti. Ahkerasti opiskelleet menettivät vähitellen motivaationsa, koska heidän arvosanansa tasattiin kaikkien kesken. He, jotka eivät olleet juurikaan panostaneet kursseihin, pääsivät kuitenkin vielä monta kertaa läpi.

Lopulta kukaan ei enää kokenut opiskelua kannattavaksi, muttei myöskään ollut tyytyväinen. Uuden kurssin jaetuksi arvosanaksi tuli hylätty.

Sovellus

Tarina on toki äärimmäinen kuvaus äärimmäisen tasaavan politiikan seurauksista. Silti se on mielestäni uskottava. Kun oletettu palkkio on suuri, niin halu nähdä vaivaa oman menestyksen eteen on myöskin suuri. Jos yhteiskunta ottaa palkkion pois onnistujilta, niin harva pyrkii tosissaan menestymään.

On vaarallista, jos kovin moni työikäinen ja -kykyinen ihminen ajattelee, ettei heidän juurikaan tarvitse tehdä työtä, koska muut huolehtivat heistä. Samalla nimittäin nämä huolehtijat todennäköisesti alkavat ajatella, ettei ole järkevää erityisemmin ponnistella, koska siitä hyötyy itse kovin vähän. Tällaisten ajatusten seurauksena yhteiskunta alkaa rapautua.

On sääli, että maassamme verotetaan lähes kaikkea ja kokonaisveroasteemme on korkea – ja silti väitetään, etteivät resurssit riitä. Ihmiset eivät tunnu olevan tyytyväisiä. Olisiko tavoitteita ja toimintatapoja syytä muuttaa?

Hyvinvointi

Saavuin juuri vierailulta ystävyysseurakunnastamme Venäjän Karjalasta. Paluumatkalla vertailin sikäläistä monin osin juuri kunnostettua luterilaista kirkkoa ja samana viikonloppuna käyttöön vihittyä entisen kotiseurakuntani uutta kappelia Espoossa. Elintasoero oli valtava: Suomessa rahaa oli käytetty mittavasti enemmän.

En väitä, että tämä mainitsemani Suomeen rakennettu uusi uljas kappeli olisi ollut huono investointi. Se on huolellisesti suunniteltu ja toteutettu, eikä välttämättä lainkaan kalliimpi kuin mitä vanhan rakennuksen korjaaminen ja ylläpito olisi maksanut. Käyttäjämäärätkin on arvioitu suuriksi.

En myöskään väitä, että elintaso Venäjän Karjalassa olisi optimaalinen, vaan että sitä on hyvä pyrkiä kohentamaan. Väitän silti, että olemme Suomessa totuttaneet itsemme kovin korkeaan yhteisistä varoista kustannettuun elämään ja että vaatimattomammallakin verottamisella ja lainanotolla olisi mahdollista tulla toimeen asenteiden ollessa kohdillaan.

Alkuun palatakseni: työmotivaatio on tärkeää eikä jaettava raha yleensä ole ilmaista.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Ylöjärven Uutisissa 7.9.2016