Orava on söpö eläin. On mielestäni aina ollut. Lapsuuteni ihaniin muistoihin kuuluu se, kun isä sunnuntaisin ajoi autolla Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, jotta pääsisimme yhdessä syöttämään oravia. Meillä oli maapähkinöitä, joita oravat tulivat hakemaan kädestäni – ja joskus polvelta tai olaltakin.

Oravat kuitenkin kuulemma levittävät useita ihmisille vahingollisia tarttuvia tauteja. Harmi, mutta sellainen se luonto on. Nykyään oravia ei pitäisikään ruokkia yleisillä kulku- eikä oleskelupaikoilla. Näin saattoi olla jo lapsuudessani kahdeksankymmentäluvulla. 

Moni meistä muistaa otteita Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Sieltä löytyy myös rakastettu Oravan laulu, joka alkaa sanoin ”Makeasti oravainen / Makaa sammalhuoneessansa”. Kuten suurin osa ihmisistä, käsittääkseni myös oravat nukkuvat öisin. Hyvä niin.

”Siellä torkkuu heiluhäntä / Akkunalla pienoisella”, viimeisessä säkeistössä kuvaillaan. Mutta mitä sitten, kun ei enää torkukaan? Eipä torku kukaan muukaan, kun orava alkaa melskata lähistöllä. Mielenrauhani oli viime kesänä vakavassa vaarassa oravien vuoksi, kun ne ottivat oikeudekseen juoksennella kotitaloni katolla.

Oravan aktiiviset tunnit alkavat aikaisin aamulla. Koko perheeni heräsikin toistuvasti siihen, kun oravaralli kiersi pitkin tiiliä ja räystäitä. Aikamoinen räminä, kolina ja pauke.

Mikä neuvoksi? Luin, että oravia voisi yrittää häätää äänellä. Kun metelöinti sisällä huoneistossa ei auttanut, neuvokkaana kokeilijana (ja ilmeisesti jonkin alkukantaisen vaiston saattelemana) lähdin aamutakkiin ja kumisaappaisiin sonnustautuneena kiertämään taloa, haukkuen kuin koira. Murisin myös vihaisesti. Tehostin räksytystä paukuttamalla lapiolla seiniä ja rännejä.

Vasta jälkikäteen tulin ajatelleeksi, miltä touhuni mahtoi näyttää ja kuulostaa naapureiden silmissä ja korvissa.

Eräs kohtaamiseni oravan kanssa oli kuin piirretystä filmistä. Lähden pahaa aavistamatta hakemaan lehteä postilaatikosta. Avaan ulko-oven. Seisahdun terassille. Orava istuu minua vastassa. Tuijotamme hetken toisiamme. Kasvoni vääntyvät pelästyksestä. Huudan. Orava ei huuda, mutta pinkaisee pakoon ja juoksee päin terassin lasia.

Johtui se toimistani tai ei, oravat väsyivät riehumaan häiritsevästi. Nyt perheeni saa vain ihailla niiden syys- ja talvipuuhia tontin puissa. ”Siellä kiikkuu oravainen / Armaan kuusen äitinrinnas: / Metsolan kantele soi!”

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Ylöjärven Uutisissa 11.11.2020